Saimme esikoisemme 2010 alkusyksystä, mutta tyttäremme menehtyi pian syntymänsä jälkeen erittäin vaikeaan perinnölliseen sairauteen. Mieheni ja minä olemme kyseisen geenivirheen kantajia, mutta kantajalleen tuo geenivirhe ei aiheuta mitään. Geenivirhe on siis resessiivisesti eli piilevästi periytyvä, mikä tarkoittaa sitä, että jos sikiö saa molemmilta vanhemmiltaan kyseisen geenivirheen, niin on sikiö saanut sairauden. Lapsella on 25 %:n mahdollisuus saada molemmilta vanhemmiltaan tuo geenivirhe.
Esikoiseni kohdalla alkuraskaus meni erittäin hyvin ja kaikki oli kunnossa, olimme kuin muutkin tavalliset odottavat. Meillä mieheni kanssa ei ollut tuolloin hajuakaan että tuollaista geenivirhe hommaa on edes olemassa, saatika meillä. Rakenneultrassa kätilö huomasi hieman normaalista poikkeavaa, mutta sanoi "ei kannata huolehtia, se on normaalia". Muistan vieläkin nuo sanat ja ne kaikuvat korvassa. Ei noin voi sanoa, kun mikään ei ole varmaa, raivostun vieläkin kun mietin koko asiaa. Lähete kuitenkin seurantaan laitettiin raskausviikolle 25.
Menin yksin äitiyspolille, koska vakuutin miehelleni ettei hänen tarvitsisi tulla kesken työpäivän. Tämähän olisi vain rutiini käynti. Mieslääkäri otti vastaan, vieressään naispuolinen hoitaja. Odotin innolla tapaamista, koska kätilö ei ollut RU:ssa varma sukupuolesta ja toivoin että nyt näkyisi paremmin. Ajattelin ettei mikään voinut olla vialla, kätilöhän sanoi aiemmin, tämä nyt olisi varmaan yksi käynti muiden joukossa.
Makasin ultrattavana, lääkäri tutki ja tutki. Rohkaistuin kysymään sukupuolta, mutta lääkäri oli hiljaa. Mietin jo, että onpas töykeää. Sitten lääkäri katsoi hiljaa silmiini ja sanoi mikä sairaus vauvallani todennäköisesti olisi...hiljaisuus..ja.."vauvasi tulee menehtymään synnyttyään". Henkeni salpautui, en saanut happea, olin paniikissa, purskahdin itkuun, enkä halunnut ymmärtää lääkärin sanoja. Hoitaja auttoi minut istumaan. Tuntuu kuin se olisi ollut unta. Siitä alkoivat lukuisat polikäynnit ja aina sanottiin sama diagnoosi, sama lopputulos.
Kannoin vauvaani loppuun asti kohdussani, kolme pitkää kuukautta. Kohdussa hänellä ei ollut hätää, mutta synnyttyään hänellä ei olisi toivoa selvitä. Keskeytys ei lainmukaan ollut enää mahdollista, enkä tiedä olisinko sitä enää halunnutkaan. Tunsin jo sikiön liikkeet sisälläni. Kesä meni neljän seinän sisällä yrittäessäni ymmärtää mitä tulisi tapahtumaan. En muista paljoakaan tuosta ajasta, olin kuin haamu kodissamme. Itkin, itkin ja itkin päivästä toiseen ja säälin vauvani, pienokaiseni kohtaloa. Onneksi meillä on nuo ihanat koirat, joten minun oli pakko päivisin koota itseni ja käyttää niitä lenkillä. Sekä mieheni ja äitini tuki olivat korvaamattomia. Muut viimeisellä kolmanneksella saavat yleensä suunnitella ja hankkia innoissaan vauvalla kaikkea tarpeellista, mutta valitettavasti meille ei suotu sellaista mahdollisuutta. Muutaman kerran jaksoin käydä kaupassa, mutta viimeistään lastentarvike hyllyn kohdalla purskahdin aina itkuun. Kannoin pientä kuolevaa pienokaistani rv:lle 35. Lääkärit sanoivat nyt synnytyksen käynnistämisen olevan mahdollista, eikä lääketieteellistä syytä raskauden jatkamiselle ei ollut.
Synnytin ihanan tytön ja se oli onnellisin hetki elämässämme. Synnyttäneet äidit tuntevat varmaan samoin. Sitä tunnetta ei unohda koskaan. Kun saa oman vauvan syliin, silloin kaikki on täydellistä. En ole koskaan nähnyt miehelläni kasvoillaan niin onnellista/surullista ilmettä. Vaikka tiesimme, mitä tapahtuisi seuraavan tunnin aikana, pidimme tytärtämme mieheni kanssa sylissämme, nautimme hänen lämmöstä ja niistä ihanista pikku poskista. Tunnin kuluttua enkelit kantoivat pienen tyttömme ikuisuuteen. Hänen menehdyttyään kaikki oli ohi. Muistot hänestä sydämissämme kuitenkin säilyvät. Ei mene päivääkään etten miettisi tapahtumia, ja mitä menetimme. Syksyn piti alunperin olla elämämme onnellisinta aikaa, mutta poistuimme mieheni kanssa synnytyssairaalasta kahdestaan... taas olisimme vain me kaksi. Katsellessamme toisia pareja, jotka lähtivät sairaalasta turvakaukaloissaan pieni vauva...tuntui, että miten se voisi olla edes mahdollista, että täältä sairaalasta saisi viedä tuon ihanan pienen nyytin mukaansa.
Olemme surreet mieheni kanssa kuukausia ja pohtineet kysymystä "miksi juuri meille kävi näin?" Sukulaisille ja tutuille on vuorotellen siunaantunut terveitä lapsia.Mutta tuskin saamme koskaan siihen vastausta. Ollessani alkutalven lyhennetyllä äitiyslomalla aloin ymmärtää masennuksesta kärsiviä, koska itse tunsin kolkuttelevani sen ovea. Mieheni ja uuden harrastuksen avulla löysin taas elämästäni iloa. Blogin avulla pääsen ilmaisemaan tunteita ja purkamaan tätä sydämen taakkaa. Olen saanut paljon vertaistukea muiden vauvahaaveilu blogeista ja toivottavasti joku saa vuorostaan tukea tästä.
Olen kuullut liian monta kertaa, että "ajan kanssa siitä pääsee yli". En kuitenkaan usko, että lapsen kuolemasta, keskenmenosta tai lapsettomuudesta pääsee koskaan yli. Uskon siihen, että suruvaiheen jälkeen on elettävä sen asian kanssa. Ainakin minulla repii sydäntä miettiä tapahtumaa, enkä jaksa uskoa, että joskus en muka tuntisi näin. Toivomme uutta raskautta, mutta tieto, että sairaus on taas mahdollista... pelottaa. Tulevissa raskauksissa voidaan istukkanäytteen avulla testata onko sikiöllä sairaus. Mikäli sikiö olisi sairas, olisi edessä keskeytys. Toivon varpaat ja sormet ristissä, että tulevassa raskaudessa kaikki olisi hyvin ja saisimme viedä oman nyytin kotiimme.
